IN MEMORIAM
Eräs viimeisistä Memphisin suurista soul-äänistä on laskenut mikrofoninsa lopullisesti. Don Bryant (4.4.1942 – 26.12.2025) kasvoi 1950-luvulla gospel kvartetti -nuorukaisesta Willie Mitchellin Four Kings -yhtyeen solistiksi sekä uuden vuosikymmenen käynnistyessä myös poikkeuksellisen lahjakkaaksi lauluntekijäksi, jonka musiikkia levyttivät ajan saatossa etenkin Hi Recordsilla käytännössä kaikki nimekkäät tähdet Al Greenistä Otis Clayhyn sekä Ann Peeblesiin. Viimeksi mainitusta myös tuli rouva Bryant vuosi kaksikon yhdessä kirjoittaman Top 40 -hitin I Can’t Stand The Rain jälkeen. Hi-yhtiöllä vain yhden cover-voittoisen pitkäsoiton ”Precious Soul” vuonna 1969 tekemään päässyt mies ei koskaan saanut osakseen henkilökohtaista listahittiä ja 1970-luvun alusta lähtien hän keskittyikin etupäässä vaimonsa uran edistämiseen. Jätettyään 1980-luvulla maallisen musiikin kokonaan taakseen Bryant ennätti viettää parisen kymmentä vuotta puhtaasti gospelin ja kirkkoyhteisön parissa, kunnes hän suoritti näyttävän paluun takaisin soulin pariin ryhtyessään vuonna 2017 yhteistyöhön tuottaja Scott Bomarin ja The Bo-Keys -yhtyeen kanssa. Comebackin myötä ilmestyi kaksi uutta kehuttua Fat Possum -levymerkin albumia, ”Don’t Give Up On Love” ja ”You Make Me Feel”, joista erityisesti jälkimmäinen osoittautui yhdeksi 2020-luvun vaikuttavimmaksi vanhan polven soul-artistin julkaisuksi.
Little Stevie Wonderin haastajaksikin kutsuttu detroitilainen ”Little” Carl Carlton (21.5.1952 – 14.12.2025) kypsyi paikallisesta lapsi-ihmeestä valtakunnallisesti varteenotettavaksi laulajaksi liityttyään vuonna 1968 Don Robeyn Back Beat -levymerkin artistitalliin ja muutettuaan Houstoniin, Teksasiin. Vahva alku tuottikin yhä teinipojan äänellä laulaneelle Carltonille useita Billboardin R&B-listan Top 40 -menestyksiä 1970-luvun alkuun mennessä. Niihin lukeutuivat mm. Competition Ain’t Nothin’, 46 Drums – 1 Guitar sekä Drop By My Place, jotka kaikki pärjäsivät kohtalaisesti myös pop-listoilla. ABC-yhtiön omistukseen vuonna 1972 päätyneen Back Beatin julkaisuja edusti myös kansainvälinen hittikappale Everlasting Love (R&B #11, Hot100 #6), jota seurasivat vielä monet uudet suosikkisävelmät, kirkkaimpana kruununaan 20th Century Recordsilla vuonna 1981 ilmestynyt She’s A Bad Mama Jama (She’s Built, She’s Stacked) (R&B #2, Hot100 #22). Uhmakastekstinen kappale toi nyt jo musiikillisestikin aikuistuneen laulajan palkintokaappiin myös Grammyn ”vuoden parhaasta miespuolisesta R&B-vokaalisuorituksesta”. Samaan aikaan Euroopan nouseva Northern Soul -yhteisö oli puolestaan löytänyt hänen vanhat 1960-luvun äänitteensä, jotka muodostuivat seuraavan sukupolven tanssiklubien vakio-soundtrackiksi. 1990-luvulla julkaisutahtiaan selvästi hiljentänyt Carlton teki viimeiseksi jääneen gospel-sisältöisen pitkäsoittonsa ”God Is Good” vuonna 2010. Eräs selitys rauhoittuneelle työtahdille oli vakava sydänsairaus, joka oli verottanut hänen kuntoaan viimeistään vuonna 2019 saadusta infarktista lähtien.
Stephen Lee “Steve” Cropper (21.10.1941 – 3.12.2025) jos kuka oli ”kitaristien kitaristi”, jonka ei koskaan tarvinnut tehdä virtuoosimaisilla soolotempuilla itsestään numeroa. Rytmisesti tarkka komppikäsi ja tehokkaan oivaltavat riffit riittivät muovaamaan ”Everstin” (lempinimi ”The Colonel”) näppien kautta kulkeneista kappaleista ikimuistoisia, oli ne sitten kenen laulamia tai minkä bändin esittämiä tahansa. Memphisissä varttuneesta mutta Missourin Dorassa syntyneestä Cropperista kasvoi nopeasti Stax-levymerkin todellinen selkänoja sekä Booker T. & The MG’sin jäsenenä, uutterana sessiomuusikkona että säveltäjä-sovittajana. Jo vuonna 1961 hän oli ollut The Mar-Keys -yhtyeineen nostamassa vielä tuolloin Satellite-yhtiönimeä käyttänyttä tulevaa soul-instituutiota maailmankartalle läpimurtohitillään Last Night. 84-vuotiaana Nashvillessä kuolleen Cropperin viimeiseksi sooloalbumiksi merkittiin historiankirjoihin 2024 ilmestynyt ”Friendlytown”.
Vielä syöpähoitojensa keskelläkin aina Suomeen saakka keväällä 2025 kiertueelle (ks. BN 2/2025) saapunut blueslaulaja Sharon Lewis (10.10.1952 – 28.11.2025) joutui nöyrtymään armoa tuntemattoman sairautensa edessä 73-vuotiaana. Teksasin Fort Worthissa syntynyt sielukasääninen nainen kuului Chicagon klubikentän voimahahmoihin vuosikymmenten ajan yhdessä Texas Fire -bändinsä kanssa. Ensimmäisen varsinaisen soololevynsä ”Everything’s Gonna Be Alright” (Sleeping Dog Records) Lewis julkaisi kitaristi Steve Bramerin Under The Gun -yhtyeen myötävaikutuksella vuonna 2004. Delmark-yhtiön artistina hän debytoi Dave Specterin ”Live In Chicago” -albumilla erikoisvieraan roolissa vuonna 2007. Sharonin ja Texas Firen oma Delmark-CD ”The Real Deal” näki päivänvalon 2011. Sitä vuonna 2016 seuranneen ”Grown Ass Womanin” jälkeen vielä mm. gospel-levyn äänittämisestä haaveillut artisti ei enää pitkäsoittoja tehnyt. Hänen jäähyväisjulkaisukseen jäi digitaalisilla alustoilla 2022 ilmestynyt single Crazy Love.
Englantilainen kitaristi, laulaja ja lauluntekijä Christopher ”Chris” Rea (4.3.1951 – 22.12.2025) jätti jälkeensä nipun radioystävällisempään ”soft rock” -genreen useimmiten luokiteltavia megahittejä, joista oli kuitenkin usein löydettävissä myös bluesille ominainen pohjavire. 1960-luvun alussa mm. Charley Pattonin ja Blind Willie Johnsonin tyyleistä vaikutteensa saaneena countryblues-muusikkona uransa käynnistänyt Rea haki ominta ilmaisuaan bändeissä läpi 1970-luvun, kunnes esikoisalbumi ”Whatever Happened To Benny Santini?” esitteli hänet selvemmin aikuis-poprockin puoleen kallistuneena sooloartistina. 1980-luvulla tasaista tahtia eri puolilla Eurooppaa voimistunut suosio huipentui kaupallisessa mielessä levyihin ”On The Beach” (1986), ”Dancing With Strangers” (1987) ja ”The Road To Hell” (1989). Viimeksi mainitun nimikappale sekä 1990-luvulla mainstream-radioaallot peruuttamattomasti täyttäneet Auberge (1991) ja Nothing To Fear (1994) muodostuivat Rean ikimuistoisimmiksi yksittäisäänitteiksi. 2000-luvulla hän palasi ajoittain takaisin nuoruuden musiikkinsa bluesin äärelle ja myös levytti sitä uransa ehtoopuolen julkaisuilleen. Kaikkiaan Realta ilmestyi 25 sooloalbumia 1970-luvun ja 2010-luvun jälkipuolen välisenä aikana. Erilaisten vakavien terveyshuolien (mm. mahahaava, haimasyöpä ja sydänkohtaus) kanssa 1990-luvulta saakka paininut pidetty muusikko menehtyi 74-vuotiaana nopeasti edenneen sairauden myötä.
Traagisen päätöksen maalliselle vaellukselleen koki mm. Roomful Of Blues -kokoonpanossa ja monissa muissa yhteyksissä Yhdysvaltain Rhode Islandilla bassoa soittanut Rory MacLeod (15.11.1955 – 6.12.2025). 70-vuotias MacLeod jäi kohtalokkain seurauksin päihteiden vaikutuksen alaisuudessa olleen autoilijan yliajamaksi ollessaan ulkoiluttamassa koiriaan.
Tärkeä palanen Jamaikan biittiä poistui yläkerran soittokuntaan Lowell Fillmore ”Sly” Dunbarin (10.5.1952 – 26.1.2026) aloitettua taivasmatkansa 73 vuoden iässä. Kingstonissa syntynyt rumpali ja perkussionisti Dunbar pääsi kuulemaan ensimmäisen kerran omaa soundiaan LP-levyltä käsin Dave & Ansell Collinsin vuoden 1971 albumilla ”Double Barrel”. Mm. The Skatalitesin Lloyd Knibbin sekä Booker T. & The MG’sin Al Jackson Jr:n esikuvikseen maininnut Sly löysi 1970-luvun alkupuolella poikkeuksellisen toimivan yhteisen sävelen basisti Robbie Shakespearen kanssa. Slyn & Robbien soitannollisissa ja tuotannollisissa merkeissä vuosikymmenten ajan jatkunut ystävyys välittyi lukemattomilta reggae- ja dancehall-levytyksiltä, mutta ylistetyn rytmikaksikon taitoja hyödynsivät maineen alati karttuessa myös monet pop-artistit, kuten Bob Dylan, Madonna, The Rolling Stones ja Carlos Santana. Soolopitkäsoittojakin Dunbarille kertyi kourallinen 1970- ja 1980-lukujen taitteessa sekä omalla Taxi-merkillään että Virgin ja Island Recordsilla.
Jamaikalaisen ska’n, rocksteadyn ja reggaen sanansaattajiin kuului niin ikään Jimmy Cliff (30.7.1944 – 24.11.2025). Viimeistään vuoden 1972 elokuvasta ”The Harder They Come” maailmanlaajuiseksi ilmiöksi kypsynyt Cliff kartutti 1960-luvun alkupuolella myyntiarvoaan monilla synnyinsaarensa paikallishiteillä, kuten Hurricane Hattie (1962), Miss Jamaica (1962) ja King Of Kings (1963). Levytyssopimus Island-yhtiön kanssa kuitenkin sai hänet siirtämään osoitetietonsa 1960-luvun puolivälissä Englantiin. Jimmyn lailla Lontoosta löysi uuden kotinsa myös toinen jamaikalainen, Millie Small, ja kaksikko kiersikin pohjoista pallonpuoliskoa yhdessä aina Suomea myöten kesällä 1965. Kaikesta huolimatta Cliffille ei kuitenkaan tahdottu heti löytää toimivaa konseptia ja laajempi menestys antoi siten odottaa vielä itseään. Tilanteen muutti vuonna 1969 Englannin ja Yhdysvaltain Top30:een yltänyt toiveiden täyteinen Wonderful World, Beautiful People (UK #6, USA #25). Säännölliseen tahtiin uutta musiikkia läpi 1980- ja 1990-lukujen julkaissut ja ajan myötä takaisin Jamaikalle muuttanut rastafari sai nosteapua mm. Kool & The Gangiltä, Elvis Costellolta sekä The Rolling Stonesilta, jonka levyllä ”Dirty Work” (1986) hän vieraili taustalaulajana. Useissa Euroopan maissa nautti erityistä suosiota myös kappale Reggae Night vuonna 1983. Miltei kolmestakymmenestä sooloalbumistaan viimeisimmän (”Refugees”) Jimmy Cliff julkaisi vuonna 2022.
Suomalaisen kitarabändi- ja folk-kauden avainhahmoja edustanut Cay Karlsson (24.12.1945 – 19.11.2025) nousi julkisuuteen The Scaffolds -rautalankayhtyeen solistina sekä sen jälkeen mm. Roostersin, The Firstin ja Cumuluksen jäsenenä. Itsenäisenä artistina Cay muistettaneen parhaiten Syksyn sävelessä toiselle sijalle vuonna 1970 yltäneestä Länsituuli-kappaleesta, jonka hän esitti Cumulus-kollegansa Hectorin kanssa. Ainoan omissa nimissään ilmestyneen LP:n ”O’Cay” Karlsson julkaisi Top Voice -merkillä 1975. Varsinaisen ammattiuransa hän loi Yleisradion pitkäaikaisena toimittajana ja viimeisinä työvuosinaan toimituspäällikkönä.
Kotimaisessa blues- ja juurimusiikkiyhteisössä tunnettu soittaja oli myös kitaristi Seppo Valjakka (6.10.1951 – 29.9.2025), jonka elämä päättyi syntymäkaupungissaan Lappeenrannassa 73 vuoden ikäisenä. Mm. Remu Aaltosen soololevytyksien tekoon osallistuneen Valjakan omat bluesalbumit ”Blackbird” ja ”Taking It Back” ilmestyivät vuosina 2001 ja 2004.
Rock’n’rollin ja muun traditionaalisemman juurimusiikin menestyjistä sekä kulttisankareista tuonpuoleiseen ovat lähikuukausina siirtyneet mm. Memphisin Sun Recordsilta 1950-luvulla suuntaa ansiokkaalle country- ja rockabilly-laulajan taipaleelleen hakenut Hayden Thompson (5.3.1938 – 31.12.2025), edellisen tavoin varttuneimmilla vuosillaan myös suomalaiselle Bluelight Recordsille levyttänyt kalifornialaisen Rollin’ Rock -yhtiön eksentrikkotaiteilija Johnny Legend (oik. Martin Margulies, 3.10.1948 – 2.1.2026), Austinista, Teksasista käsin omaleimaista countryn ja rock’n’rollin lähituntumassa pysytellyttä musiikkia tehnyt Joe Ely (9.2.1947 – 15.12.2025) sekä hiteistään All You Ever Do Is Bring Me Down ja Dance The Night Away useimmiten muistettavan The Mavericks -yhtyeen laulaja, kitaristi ja lauluntekijä Raul Malo (7.8.1965 – 8.12.2025).
BN kunnioittaa edesmenneiden muistoa.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 1/2026)
Kuva: Don Bryant (© Jacob Blickenstaff)
